Yhdestoista runo

Vika on Ahtia sanoa, veitikkätä vieretellä. 

Ahti poika Saarelainen, tuo on lieto Lemmin poika, 

kasvoi koissa korkeassa luona armahan emonsa 

laajimman lahen perällä, Kaukoniemen kainalossa. 

Kaloin siinä Kauko kasvoi, Ahti ahvenin yleni. 

Tuli mies mitä parahin, puhkesi punaverinen, 

joka päästänsä pätevi, kohastansa kelpoavi; 

vaan tuli vähän vialle, tavoiltansa turmiolle: 

ain' oli naisissa eläjä, yli öitä öitsilöissä, 

noien impien iloissa, kassapäien karkeloissa. 

Kylli oli Saaren neiti, Saaren neiti, Saaren kukka. 

Kasvoi koissa korkeassa, yleni ylen ehossa, 

istuen ison majoilla, peräpenkin notkumilla. 

Kauan kasvoi, kauas kuului: kaukoa tuli kosijat 

neien kuuluhun kotihin, kaunoisehen kartanohon. 

Kosi Päivä poiallehen: eip' on mennyt Päivälähän 

Päivän luona paistamahan kesäisillä kiirehillä. 

Kosi Kuuhut poiallehen: eip' on mennyt Kuutolahan 

Kuun luona kumottamahan, kehät ilman kiertämähän. 

Kosi Tähti poiallehen: eip' on mennyt Tähtelähän 

pitkin öitä pilkkimähän talvisilla taivahilla. 

Tulevi Virosta sulhot, toiset tuolta Inkereltä: 

eip' on neiti mennytkänä; itse vasten vastaeli: 

"Suotta kultanne kuluvi, hopeanne hoikkenevi! 

En lähe minä Virohon, en lähe, lupoakana, 

Viron vettä soutamahan, saarellista sauvomahan, 

syömähän Viron kaloja, Viron lientä lippomahan. 

"Enkä lähe Inkerelle, penkerelle, pänkerelle; 

siell' on nälkä, kaiken nälkä: puun nälkä, pärehen nälkä, 

ve'en nälkä, vehnän nälkä, rukihisen leivän nälkä." 

Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, 

lähteäksensä lupasi Saaren kukkoa kosihin, 

tuota mointa morsianta, kaunokaista kassapäätä. 

Emo kielteä käkesi, varoitteli vaimo vanha: 

"Ellös menkö, poikaseni, parempihin itseäsi! 

Ei suattane sinua Saaren suurehen sukuhun." 

Sanoi lieto Lemminkäinen, virkki kaunis Kaukomieli: 

"Jos en ole koiltani korea, su'ultani aivan suuri, 

mie valitsen varrellani, otan muilla muo'oillani." 

Aina kieltävi emonsa lähtemästä Lemminkäistä 

Saaren suurehen sukuhun, laajahan lajiperähän: 

"Siellä piiat pilkkoavat, naiset nauravat sinua." 

Mitä huoli Lemminkäinen! Itse tuon sanoiksi virkki: 

"Kyllä hää'än naisten naurun, soppityrskyt tyttärien: 

potkaisen pojan povehen, käsikannon kainalohon; 

siin' on pää hyvänki pilkan, parahanki parjauksen." 

Emo tuon sanoiksi virkki: "Voi poloinen, päiviäni! 

Nauraisitko Saaren naiset, pitäisit pyhäiset piiat, 

niin siitä tora tulisi, sota suuri lankeaisi! 

Saisi kaikki Saaren sulhot, sata miestä miekkoinensa 

päällesi sinun, poloisen, yksinäisen ympärille." 

Mitä huoli Lemminkäinen varoituksista emonsa! 

Ottavi hyvän orosen, valjasti valion varsan; 

ajavi karittelevi Saaren kuuluhun kylähän 

Saaren kukkoa kosihin, Saaren mointa morsianta. 

Nauroi naiset Lemminkäistä, piiat pisti pilkkojansa, 

kun ajoi kummasti kujalle, kamalasti kartanolle: 

ajoi korjansa kumohon, veräjähän vierähytti. 

Siinä lieto Lemminkäinen murti suuta, väänti päätä, 

murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki: 

"En ole tuota ennen nähnyt, en ole nähnyt enkä kuullut 

naisen nauravan minulle, piian pilkkoja suannut." 

Mitä huoli Lemminkäinen! Sanan virkkoi, noin nimesi: 

"Onko saarella sijoa, maata Saaren manterella, 

minun leikki lyöäkseni, tanner tanhuellakseni 

Saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa?" 

Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: 

"Onp' on Saarella sijoa, maata Saaren manterella, 

sinun leikki lyöäksesi, tanner tanhuellaksesi 

karjalaisna kaskimailla, paimenpoikana palolla: 

lapset on laihat Saaren mailla, lihavat hevosen varsat." 

Mitä huoli Lemminkäinen! Palkkasihe paimeneksi: 

kävi päivät paimenessa, yöt on impien iloissa, 

noien neitojen kisoissa, kassapäien karkeloissa. 

Sillä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, 

jopa hääti naisen naurun, piätteli piian pilkan. 

Ei ollut sitä tytärtä, piikoa pyhintäkänä, 

kuta hän ei kosketellut, jonk' ei vieressä venynyt. 

Yksi on impi kaikkinensa Saaren suuressa su'ussa, 

jok' ei suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin: 

se oli Kyllikki korea, Saaren kukka kaunokainen. 

Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, 

sa'at saappahat kulutti, sa'at airot poikki souti 

tuota neittä saaessansa, Kyllikkiä pyytessänsä. 

Kyllikki, korea neiti, hänpä tuon sanoiksi virkki: 

"Mitä, kehno, kierteletki, rannan raukuja, ajelet, 

täältä tyttöjä kyselet, tinavöitä tieustelet? 

En mä tästä ennen joua, kuin kiven kuluksi jauhan, 

pieksän petkelen periksi, huhmaren sukuksi survon. 

"Enkä huoli huitukoille, huitukoille, haitukoille; 

mie tahon tasaisen varren tasaiselle varrelleni, 

tahon muo'on muhkeamman muhke'ille muo'oilleni 

sekä kasvon kaunihimman kaunihille kasvoilleni." 

Oli aikoa vähäisen, kului tuskin puoli kuuta. 

Jo päivänä muutamana, iltana moniahana 

neitoset kisaelevi, kaunokaiset karkelevi 

mannerpuolella saloa kaunihilla kankahalla; 

Kyllikki ylinnä muita, Saaren kukka kuuluisinna. 

Tuli veitikkä verevä, ajoi lieto Lemminkäinen 

orihillansa omalla, valitulla varsallansa 

keskelle kisaketoa, kaunokaisten karkeloa; 

reutoi Kyllikin rekehen, koppoi neien korjahansa, 

tuon asetti taljallensa, liitti liistehyisillensä. 

Laski ruoskalla hevoista, nauskahutti nauhasella, 

siitä läksi liukumahan. Lähtiessänsä sanovi: 

"Elkätte minua, immet, ilmi antako ikänä, 

minun täällä käyneheni, täältä neien vieneheni! 

"Jos ette totelle tuosta, niin teille paha paneikse: 

laulan sulhonne sotahan, nuoret miehet miekan alle, 

ettei kuulla kuuna päänä, nähä ilmoisna ikänä 

kujasilla kulkemassa, ahoilla ajelemassa." 

Kyllä Kyllikki valitti, Saaren kukka kuikutteli: 

"Päästä jo minua poies, laske lasta vallallensa, 

kotihinsa kulkemahan luoksi itkevän emonsa! 

"Jos et laskea luvanne kotihini kulkemahan, 

viel' on viisi veljeäni, seitsemän setäni lasta 

jänön jälen polkijaksi, neien pään perilliseksi." 

Kun ei pääsnyt kuitenkana, itse itkulle hyräytyi. 

Sanan virkkoi, noin nimesi: "Joutenpa, poloinen, 

synnyin, 

jouten synnyin, jouten kasvoin, jouten aikani elelin; 

jo nyt sainki joutavalle, miehelle mitättömälle, 

suojihin soankävijän, aina tuiman tappelijan!" 

Virkki lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 

"Kyllikki, syänkäpyni, minun maire marjueni! 

Ellös olko milläkänä! En sua pahoin pitäne: 

sylissäni syöessäni, käsissäni käyessäni, 

sivullani seistessäni, vieressä venyessäni. 

"Mitäpä sinä sureksit, mitä huollen huokaelet? 

Tuotako sinä sureksit, tuota huollen huokaelet, 

lehmityyttä, leivätyyttä ja kaiken elon vähyyttä? 

"Ellös olko milläkänä! Mont' on lehmeä minulla, 

monta maion antajata: yks' on suolla Muurikkinen, 

toinen mäellä Mansikkinen, kolmas Puolukka palolla. 

Ne on syömättä soreat, katsomatta kaunokaiset; 

ei ole illoin kytkemistä eikä aamuin laskemista, 

heinävihkon heittämistä, suolan, suuruksen surua. 

"Vaiko tuotaki surisit, tuota huollen huokoaisit, 

ettei oo sukuni suuri, kovin korkea kotini? 

"Jos en oo su'ulta suuri enkä korkea ko'ilta, 

on mulla tulinen miekka, säkenevä säilärauta. 

Se onpi sukua suurta, laajoa lajipereä: 

onp' on Hiiessä hiottu, jumaloissa kirkastettu. 

Sillä suurennan sukuni, laajennan lajini kaiken, 

miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä." 

Neiti parka huokoaikse, itse tuon sanoiksi virkki: 

"Oi on Ahti, Lemmin poika! Jos tahot minuista neittä 

ikuiseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi, 

sie vanno valat ikuiset et sotia käyäksesi 

kullankana tarpehella, hopeankana halulla!" 

Siinä tuo lieto Lemminkäinen itse tuon sanoiksi virkki: 

"Vannon mie valat ikuiset en sotia käyäkseni 

kullankana tarpehella, hopeankana halulla. 

Sie itse valasi vanno et kyliä käyäksesi 

hyvänki hypyn halulla, tanhujuoksun tarpehella!" 

Siitä vannoivat valansa, laativat ikilupansa 

eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, 

ei Ahin sotia käyä eikä Kyllikin kyleä. 

Siitä lieto Lemminkäinen veti virkkua vitsalla, 

löi oritta ohjaksella. Itse tuon sanoiksi virkki: 

"Jää hyvästi, Saaren nurmet, kuusen juuret, tervaskannot, 

joit' olen kesän kävellyt, talvet kaiket tallaellut, 

piileskellen pilviöillä, paeten pahalla säällä, 

tätä pyytä pyytessäni, allia ajellessani!" 

Ajoa hypittelevi: jo kohta koti näkyvi. 

Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 

"Tupa tuolla tuulottavi, nälkäraunio näkyvi. 

Kenen onpi tuo tupanen, kenen koti kunnottoman?" 

Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: 

"Elä sie sure tuvista, huokaele huonehista! 

Tuvat toiset tehtänehe, paremmaiset pantanehe 

hirve'istä hirsiköistä, parahista parsikoista." 

Siitä lieto Lemminkäinen jo kohta kotihin saapi 

luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa. 

Emo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 

"Viikon viivyit, poikaseni, viikon mailla vierahilla." 

Lausui lieto Lemminkäinen, sanan virkkoi, noin nimesi: 

"Piti naiset naurellani, kostoa pyhäiset piiat 

piännästä pitkän pilkan, naurannoistansa minulle. 

Sain parahan korjahani, tuon asetin taljalleni, 

liitin liistehyisilleni, alle viltin vierähytin. 

Sillä maksoin naisten naurun, piikojen ilopiännän. 

"Oi emoni, kantajani, äitini, ylentäjäni! 

Mitä läksin, senpä sainki, kuta pyysin, sen tapasin. 

Pane nyt patjasi parahat, pehme'immät päänalaiset, 

maatani omalla maalla nuoren neiteni keralla!" 

Emo tuon sanoiksi virkkoi, itse lausui ja pakisi: 

"Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja, yksin, 

kun annoit miniän mulle, toit hyvän tulen puhujan, 

oivan kankahan kutojan, aivan kenstin kehreäjän, 

pulskin poukkujen pesijän, vaattehien valkaisijan! 

"Itse kiitä onneasi! Hyvän sait, hyvän tapasit, 

hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen: 

puhas on pulmonen lumella, puhtahampi puolellasi; 

valkea merellä vaahti, valkeampi vallassasi; 

sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi; 

kirkas tähti taivahalla, kirkkahampi kihloissasi. 

"Laai nyt lattiat laveat, hanki ikkunat isommat, 

seisottele seinät uuet, tee koko tupa parempi, 

kynnykset tuvan etehen, uuet ukset kynnykselle, 

nuoren neien saatuasi, kaunihin katsottuasi, 

paremmaisen itseäsi, sukuasi suuremmaisen!"